Ikimuistoinen juhannus

Kaikilla muilla lienee ollut ihana, kaunis ja lämmin juhannus, josta jäi hyvät muistot mieleen, mutta meillä ne muistot syntyivät tänä vuonna ihan jostain muusta. Olin suunnitellut tätä kesän ensimmäistä vaunureissua huolella jo viikkojen ajan ja kaikki oli niin viimeisen päälle mietitty, säätilat ja -kartat tarkistettu ja tiedossa oli, että paikalla olisi sitten aika paljon hyttysiä. Se mikä ei ollut tiedossa oli se, että se lämmin ja puolipilvinen sää oli ihan kamalan tukahduttava hikihelle ja niitä hyttysiä oli enemmän kun koko elämäni tähänastisissa kesissä yhteensä. Ja ne olivat vihaisia, niin vihaisia, etten ole koskaan niin vihaisia hyttysiä tavannutkaan.

Saavuimme leiripaikkaan viileään aikaan illalla ja silloin niiltä pääsi vielä pakoon pukeutumalla, mutta seuraavana aamuna järven rannassa ei ollutkaan yhtään tuulta pitämässä niitä poissa ja silloin kaikki alkoi mennä päin prinkkalaa ja niin lujaa päin prinkkalaa, että enää en voi muuta kun nauraa.

Olin juuri saanut kaikki laitettua nätiksi vaunulla ja ruoan valmiiksi hellalla, kun taivas yhtäkkiä repesi. Minkäänlaisia merkkejä siitä en ollut edes huomannut, kun se tuli vaivihkaa selkäni takaa ja yllätti. Sääkartat oli katseltu viimeksi pari tuntia aiemmin ja sadetta oli luvattu vasta illaksi, joten pieni paniikki siinä tuli korjata äkkiä kaikki tyynyt ja muut läheisen aitan katoksen alle ja ruoat turvaan vaunun sisälle. Kattilat ja pannutkin jäivät siihen hellalle, kun vesi ropisi hetken oikein voimalla. Siinä kuulkaa meni lohifileiden paistorasvat nätisti pitkin vaunun seiniä veden präiskyessä kuumaan paistinpannuun.

Istuimme siellä vaunun sisällä minä poikani ja yksi pikkukoira syömässä vaivalla laittamaani ihanaa juhannuslounasta hämärässä vaunussa jonka ikkunat hiljalleen huurtuivat umpeen. No, sade onneksi loppui pian ja siitä kun vaunun oven avasin löi vastaani sellainen kuumankostea ja paikallaan seisova ilmamassa kuin etelässä olisimme olleet ja sen muassa noin pari miljoonaa hyttystä, jotka kaikki hyökkäsivät kimppuumme kuin viimeistä päivää.

Pikkukoirankin mittari oli siinä vaiheessa jo aivan täysi (katsokaa tuota syyttävää ilmettä!) ja minä katselin sateen pieksämiä kaislamattojani miettien mitä järkeä tässä enää on.  Ihoni tuntui kuin vanhalta nahkasohvalta, kun se natisi kaikesta siitä hyttysmyrkystä, hiestä ja kuumuudesta eikä mikään auttanut siltikään vaan hyttyset vaan jahtasivat meitä sankkoina pilvinä ympäri pihaa, niitä oli silmissä korvissa ja suussakin välillä. Alkoi tulla jo ihan paniikki, kunnes sitten vaan päätin, että nyt saavutimme sietokykyni rajat ja aloin pakata tavaroita kasaan. 

Että nyt loppui tämä kidutus ja lähtisimme kotiin, hyttysvapaalle vyöhykkeelle, jossa kaikki voisimme huoahtaa helpotuksesta. Joten reippaasti alle vuorokausi saapumisemme jälkeen oli vaunu pakattu, kaikki märät ja kuivat tamineet sisällä ja auton keula maantiellä etelää kohti. Ai että jo se kun sai ikkunat auki ajella ja sopivan lämmin ja kuiva ilma huuhteli poskia mennessä oli niin taivaallisen ihanaa, että millään muulla ei enää edes ollut väliä.

Ainoa harmitus oli, etten kerinnyt kuvaamaan muuta nättiä kun riippumatoni aamulla pilvistä järvenselkää vasten ennen kun kaikki meni ihan pieleen. Se on minulle kuitenkin näillä reissuilla niin tärkeää saada laittaa ja kuvata joka nurkka ja tyyny. Nyt saitte vähän tällaisen erilaisen raportin millaista pikkuvaunulla reissaaminen voi pahimmillaan olla ja sekin vaan niiden hyttysten takia, ei niinkään sateen ja muun, ne olivat vaan hyvä bonus päälle.

Mitään vahinkoa ei millekään kuitenkaan tapahtunut. Kaislamatot, bambut ja lehvävarjo kestävät kaikki sadetta oikein mallikkaasti ja jopa tykkäävät siitä kun välistä vähän kosteutta saavat. Tyynyt ja muut säilyivät kaikki kuivina, koiran ja lapsen hermot paranivat heti kun kotiin päästiin ja itsehän rentouduin jo siellä maantiellä ajellessa. Nyt enää vaan naurattaa, että tämän juhannuksen miniloman muistamme varmasti loppuikämme! 

Had to cut our mid summer vacation short cause the record breaking amount of mosquitos that swarmed us at our camping site. The unexpected rain that showered the whole camp was just the icing on the cake that drove us home. I must say that all I can do now is laugh and I'm sure I'll remember this mid summer for the rest of my life.