lauantai 8. elokuuta 2020

Ainokainen

Heinäkuun loppu oli tässä perheessä ihan hirveää aikaa, kun toinen pikkukoiristamme oli jo tovin sairastellut eikä syytä oltu löydetty. Elokuun alku kun koitti se syy vihdoin löytyi eivätkä uutiset olleet hyviä. Nyt täällä onkin totuteltu sitten elämään vain tämän yhden koirakaverin kanssa, kun se toinen lähti sateenkaaren saattelemana autuaammille metsästysmaille. Suru ja kaipaus on niin musertava vielä tässä vaiheessa, etten pystynyt edes hänestä kuvaa tähän laittamaan, vaan tässä poseeraa nyt meidän perheen ainoa koira. (Siitä toisesta löytyy kuvia vaikka tästä, kun vietimme kesäpäivää vielä yhdessä)

Tässä on siis Luke. Hän on 15,5-vuotias vanha poika joka on ollut meillä ihan pennusta asti. Nyt hän on jo pari vuotta vietellyt lokoisia eläkepäiviä pääasiassa sohvalla maaten.. Hän ei kuule enää juuri lainkaan ja elopainoakin on hiukan liikaa, mutta muuten hän on vielä varsin vetreässä kunnossa. Hän on oikein sympaattinen ja rauhallinen pikkukaveri, jota ei paljoa maailman murheet hetkauttele. Hän onkin perheestämme ainoa, joka on päässyt asiasta jo yli ja elelee elämäänsä aivan niin kuin mitään ei olisi koskaan oikeastaan tapahtunutkaan. Tämä tietysti johtunee myös siitä, että hän on tiennyt tämän asian paljon meitä kauemmin ja eläin kun on, osannut suhtautua siihen niin kuin eläimet nyt tuollaiseen suhtautuvat; sellaista se on.

Itse täällä vielä paikkailen aukkoa sydämessäni ja koitan selvitä päivästä päivään. Kovin vaikea on mistään vielä kunnolla iloita, mutta eiköhän se joskus tästä. Nyt täytyy vain yrittää täyttää elämänsä mukavilla asioilla ja koittaa keskittyä taas normaaliin. Otan mallia tuosta Lukesta ja aloitan ihan pienistä asioista, niin kuin vaikka siitä, että nyt on kesä ja lämmin ja auringossa voi loikoilla.

P.s. Häneltä on poistettu pari kulmahammasta ja siksi hänellä välillä jää tuo kieli tuollai ulos. 

Last two weeks have been really hard for us here since our other dog suddenly passed away. Now we only have this fellow left, but what a little ray of sunshine he is. He's 15,5 years old, almost deaf and a little obese, but still so healthy and happy little furball. He's been great at helping as deal with the loss of his own son by showing us that life still goes on

9 kommenttia:

  1. Voih, nyyh.... sitä päivää pelkään, kun oma koiruliinikin on jo eläkeiässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se ei ole helppo päivä se, mutta onneksi koirasi on jo elänyt pitkän elämän kun jo eläkeikään on selvinnyt <3

      Poista
  2. Sama tilanne oli meillä heinäkuun alussa ja nyt on niin hiljaista ja tyhjää. Voimia jaksamiseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, niin hiljaista ja tyhjää on täälläkin vaikka tuo yksi jäljelle jäänyt lohduttaakin.

      Poista
  3. Sama tilanne oli meillä heinäkuun alussa ja nyt on niin hiljaista ja tyhjää. Voimia jaksamiseen!

    VastaaPoista
  4. Voimia suureen suruusi. Voi miten kirjoitit kauniisti <3 Itse menetin ensimmäisen ja ainokaisen koirani kuukausi sitten. Suru on musertavaa ja vieläkin tekee pahaa esim. mennä yksin metsälenkille. Onneksi voi muistella kivoja yhteisiä muistoja. Koiran ikävä on ihan hirmuinen, mutta uutta en pysty ihan vielä ottamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kerrankin voin sanoa, että tiedän miltä sinusta tuntuu, toivotaan että tämä tästä pian meillä molemmilla alkaa helpottamaan <3

      Poista